Eilinen postaus tajunnanvirtaa oli niin hitti, että jatkan tänään samalla linjalla. Kiitos tuhannesti kaikista kommenteista!
Tänään heräsin hyvin levänneenä ja siitä lähtikin käyntiin oikein mukava päivä. Välillä lapset nukkuu levottomasti (pienin) ja välillä oma rytmi ei mene ihan yksiin lasten kanssa niin unipätkät jää yhteiseltä ajalta lyhyiksi. Se väsyttää ihan mielettömästi ja huomaan että olen edelleen ”tottunut” järkyttävän huonoihin uniin. Ihan normaali yhtäjaksoinen unipätkä yöllä k.1-7 välillä on luksusta ja olo sen jälkeen aina paljon parempi.
Saran kanssa oltiin puhuttu että nähtäisi tänäänkin ja päivällä Sara tuli meille kylään Lilyn kanssa. Linnea odotti kovasti leikkiseuraa ja noiden neitokaisten juttuja on kiva seurata. Saadaan keskenämmekin jutella paremmin jos lapset ovat mukana ja heille on toisistaan leikkiseuraa. Linnealla ja Lilyllähän on aikalailla tasan vuosi ikäeroa.
Käveltiin tuohon leikkipuistoon myös ja istuskeltiin täällä meillä ja syötiin. Sara syö niin terveellisesti, että tulee hänen seurassa valikoitua itsekin lautaselle enemmän vihreää ja vähemmän sokeria kun kahvin kanssa ei tarvitse tarjoilla mitään herkkuja. Oon aktivoitunut myös jälleen Snapchatin kanssa ja meikäläisen turinat löytää sieltä @annaliljeroos. Saran snäppi on @sara.liimatta.
Yksi tärkeä seikka mun elämäntavoissa on tietysti omien valintojeni lisäksi seura. Mitä enemmän liikun ihmisten ilmoilla sitä terveellisemmin huomaan eläväni. Esimerkiksi yliopistolla opiskelu teki mulle hyvää ja aina kun kävin aktiivisesti koulussa, söinkin terveellisemmin. Mitä enemmän taas olen yksin, enkä näe ystäviäni sitä huonompaan kuntoon tunnun ajautuvani. Mielenkiintoinen ilmiö ja varmasti sellainen minkä parisuhteessa olevat tunnistavat esimerkiksi erotessaan. Kun lähteekin enemmän liikkeelle, haluaa panostaa itseensä myös. Voisiko tästä vetää johtopäätöksen että mun ylipaino on aviomiehen syytä..? No ei sentään 😀 Mutta tosiaan onhan se hämäävää kun kelpaa rakkaalle kaikkinensa ja jää enemmän ja enemmän kotiin, että se ulkonäköön panostaminenkin unohtuu. Ainakin pienten lasten äideille tämä on ehkä muillekin tuttu juttu.
Joskus kommenteissa mua kehoitettiin kysymään apua ystäviltäni, sillä ovathan sekä Sara että Monna molemmat liikunnan ammattilaisia ja tekevät ohjaustyötä kaiken aikaa. Neuvo oli hyvä vaikka välillä ystävilleen ei ehkä pysty olemaan tilivelvollinen ja kaveria voi olla vaikea ohjata ja olla samalla hyvä kaveri, ainakin tällaista hankalaa tapausta 😉 Mitä sitten jos ystävä ei noudatakaan ohjeita? Saako silloin piiskata ja antaa palautetta?
Senkin uhalla pyysin kuitenkin Saralta neuvoja mun tilanteeseen. Haluan selkeästi osan ylipainosta pois mutta en ole onnistunut vaikka olen (blogikommenttien neuvoja myöskin): lukenut Kaisa Jaakkolan kirjat ja Joni Jaakkolan blogia, lopettanut laihduttamisen ja koittanut rentoutua, lopettanut kaikenlaisen liian suuren tavoittelemisen ja elänyt päivä kerrallaan. Sen lisäksi olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja painunut lenkille vaikka ei huvita sekä syönyt pieruheraa, ollut maidottomalla ja gluteenittomalla ja fitlinen vitskuilla. Olen yrittänyt ja koittanut olla yrittämättä. Silti olen pian kaksi vuotta painanut juuri tämän verran.
Mitä jää enää jäljelle? No en tiedä itsekään. Mähän alan olemaan jo blogimaailman tragikoomisin henkilö. Ehkä jauhan tätä samaa *askaa vielä kymmenen vuoden kuluttua?
Eikä, en suostu! Ja mitä nyt tässä havahduin, huomaan että apu on lähempänä kuin arvaankaan. Sara tuntee mut kaikista parhaiten ja lupasi auttaa parhaansa mukaan (kiitos muru, sen tuhannen kerran kun jaksat tätä) <3 Aamulla mittasin järkkypainon ja lähetin kuvan Sarpille. Onnen avaimet on mun omissa käsissä, mutta timanttisista ystävistä ei ole ikinä haittaa. Tästä ei ole tie kuin alaspäin.
