Anna Liljeroos

Tässä sitä ollaan taas. Salimörkö on kohdattu kahteen kertaan pitkän tauon jälkeen, vielä molemmissa mun vakiopaikoissa: East Bodylla ja Sporttikujalla, enää on Myllikä -mun kolmas lempipaikka valloittamatta. En halua kaunistella totuutta tai etsiä oikeutusta mun käytökselle minkä vuoksi aktiivinen salitreenaaja, personal trainerkin on tässä kunnossa. Mitä mulle tapahtui? Raskaus joo, mutta siitäkin on nyt kymmenen kuukautta aikaa enkä voi sanoa muistuttavani kovin läheisesti sitä aktiivista tyyppiä joka olin useamman vuoden. Raskauskilot mulla olivat näillä main kaikonneet jo edellisten synnytysten jälkeen mutta tällä kertaa ei.

Koko vuoden olen yrittänyt. Yrittänyt ja kaatunut niin monta kertaa että on ihme, että pidän edes tätä blogia tänä päivänä. Olisi ollut niin helppo lopettaa ja kadota, ennemmin kuin antaa teidän nähdä mun epäonnistumiset. Mitä pidempään on kulunut sitä kovemmin olen yrittänyt. Onhan taloprojektikin jo voiton puolella ja nuorin kasvaa. Ei ole painavia syitä sille miksi olen parikymmentäkiloa ylipainoinen. Ja mihin jäi se maaliskuun ja huhtikuun hieno alku ja edistyminen? Seitsemän viikon tsemppi juhannukseen, josta on enää viikko jäljellä. Kuusi viikkoa tästä välistä on kadonnut kuin tuhka tuuleen tai pikemminkin olen ottanut takaperin askeleita tuulen puhaltaessa samaan suuntaan.

Elämäntapamuutoksen tekeminen ei ole ollut niin helppoa. Liikuntainnostusta ei kertakaikkiaan ole ja koen mun fiiliksistä huonoa omaatuntoa. Mun ajatusmaailma on usein todella synkkä ja mietin monesti että pitäisikö varata aikaa lääkäriin. Olisinko masentunut? Tiedän mitä mun pitäisi tehdä että pääsisin hyvään kuntoon, mutta henkinen puoli estää mua toimimasta. En vain kykene! Se on ihan sama vaikka saisin kuinka monta kommenttia, että aloita liikunta pikku hiljaa ja itsekin tiedän että sillähän se lähtee, mutta luulen että kyse taitaa olla normaalin talonrakennusstressin lisäksi vähän isommasta kokonaisuudesta. Oikeastaan mun synkät ajatukset alkoivat jo raskausaikana, eivätkä ole lähteneet tähän päivään mennessä. Tein tuossa tämän postauksen lomassa muutaman netin masennustestin ja tulokset olivat kaikissa hälyttävät. Olen kyllä onnellinen monestakin asiasta, mutta suuri synkkä pilvi leijailee kokoajan onnen ylle. Pystyn tekemään töitä mutta toisaalta sitten voimia ei riitä hyvin yksinkertaisiin asioihin. Nyt tilanne on kuitenkin jo paljon parempi kuin kolme-neljä kuukautta sitten ja aika siitä taaksepäin. Toipuminen on hidasta, oli kyse sitten mistä tahansa mikä on mun henkisen huonon voinnin takana.

Liikkeelle lähteminen on siis ollut vaikeaa. Eilen oli hyvä päivä ja jonkun puuskan voimin raahauduin salille. Treenasin itsekseni ja juttelin vielä kuntosalin omistajan Mikon kanssa sen jälkeen. Hän on myös ystäväni joten sain treenin lisäksi purettua vähän sydäntäni. Kotimatkalla soitin Saralle ja sitten itkettiinkin yhdessä. Sitä miten suuri ikävä molemmilla on meidän yhteistä aikaa. Mehän treenattiin yhdessä joka viikko ja nähtiin muutenkin paljon aktiivisemmin sillä asuttiin ihan vierekkäin! Iltateet ja aamukahvit kuului jokaviikkoisen ohjelmaan ihan varmasti ainakin muutamana päivänä, ellei päivittäin.

Kotiintullessa mies kysyi miksi mun silmät on punaiset. Sanoin sarkastisesti että tuli roska silmään mutta hetken hengähdettyä kerroin kuitenkin miksi olen itkenyt. Olen itkenyt sitä, että salillakäynti herätti niin ihania muistoja että se tekee kipeää. Sattuu sieluun, että en ole jaksanut! Haluan jaksaa mutta en ole pystynyt. Treenaaminen on mun rakkaus ja ystävät salilla sen suola. Miten ikävöinkään sitä elämää ja niitä endorfiiniryöppyjä kun onnistui ja oppi!

Nyt tätä kirjoittaessakin tuntuu niin pahalta. Iso osa mua ja minuutta on hukassa kun en liiku. Kaikki on kiinni sieltä pääkopasta, mutta mitä jos se on sairas?