Jos postauksen aloittaa tällaisella kuvalla on varmaan turha väittää olevansa kiireinen. Hiekasta ja uimisesta huolimatta tekemistä on riittänyt myöhäisiin iltoihin niin paljon, että oikein harmittaa etten ole päässyt kirjoittamisen makuun. Viime viikko on ollut monella tapaa mieletön ja siihen on mahtunut iloa ja surua. Tiistaina oli kevätjuhlat sekä päiväkodilla että koululla ja keskiviikkona meidän Antton katosi. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja koira oli tuotu Viikin löytöeläintaloon josta sain hänet heti torstaiaamuna. Ehdin kuitenkin elää jo niitä paniikin hetkiä, että mitä jos jotain on sattunut eikä Anttonia enää koskaan löydy. Helpotus oli siis suuri kun tuo ovesta karannut kehveli oli löytynyt ihan sadan metrin päästä meiltä ja joku ystävällinen ihminen oli soittanut oikeaan paikkaan.
Olen niin helpottunut että koulut loppuivat tänään. Eliel pääsi ensimmäiseltä luokalta upean todistuksen ja palkintostipendin kanssa kesälomalle ja aloittaa syksyllä 2.luokan. Äiti on niin ylpeä ja kyllä kevätjuhlan suvivirsi oli jälleen tunteikas hetki. Mun esikoinen kasvaa niin kovaa vauhtia ja on ylittänyt monta estettä, että en voisi olla tosiaan ylpeämpi <3 Kesäloma on ansaittu ja nyt vietetään paljon aikaa yhdessä mukavien juttujen parissa.
Omaa fiilistä on nostattanut tiistain tapaaminen Heikki Harjun kanssa. Lupasin kirjoitella mun ajatuksia mutta en ole löytänyt sopivaa aikaa kirjoittamiseen ilman häiriötekijöitä. Heikin avulla olen oivaltanut niin paljon ja koen jo nyt, että elämäni on alkanut ottamaan oikean raiteen. Aina puhutaan kultaisesta keskitiestä ja Heikin avulla olen alkanut ymmärtämään miksi toiveeni eivät kohtaa todellisuutta. Kierrän kahdenlaista kehää kuin kyljellään makaavassa kahdeksikossa, äärettömän merkissä. Toisessa on fitnesstyyppinen elämäntapa ja sitä hallitsee kontrolli. Toisessa on nautinto, jossa syön ja teen mitä haluan ja luulen haluavani. Se on nautinnon kehä ja luisun helposti pyörimään ympyrää vain jommassa kummassa puoliskossa. Sitten se yrittämäni kultainen keskitie on se, että yritän olla näiden kahden kehän välissä. Se taas on kuin tasapainolauta, joka kaatuu aina jommalle kummalle puolelle, jossa pysyminen on ihan mahdotonta. On tie joko alas, jossa unohdan kaiken kuten lomareissut ja täysi keskittyminen muihin asioihin kuin omaan hyvinvointiin. Lapset, projektit ja muut. Oikea tie on kuitenkin jossain muualla kuin tuossa äärettömyyden keskikohdassa ja se on se, että nousen noiden vallitsevien ongelmien yläpuolelle. Sinne otan mukaani molemmista ympyröistä ne asiat mitä rakastan. Se voi olla sinisestä kehästä vaikka se treenaaminen ja siitä tuleva hyvä olo, miksei pieni pullistelukin 😉 Punaisesta kehästä se, että rakastan leipoa kotona perheelle ja nauttia hyvästä ruoasta, ilman tarkkoja ruokavalioita. Tuolla yläpuolella elän arvojeni mukaista elämää (joka on nyt ristiriidassa, esimerkiksi siinä miten koen olevani lapsilleni esimerkki elämäntavoillani), rakastan itseäni ja muita ja se säteilee ihmissuhteisiin. Yläpuolella olen terve ja minulla on hyvä olla.
Tää voi kuulostaa liian diipiltä tai hömpältä jollekulle, mutta mä oon kaivannut sitä että saan apua nimenomaan jojolaihduttamisen henkiseen puoleen. Kultainen keskitie on jojo-laihduttajalle ihan mielettömän hankala paikka vaikka se on ajatuksena erinomainen. Jojo-laihduttajan kohdalla tarvitaan kuitenkin aivan todellista paneutumista siihen miksi vanhat toimintamallit eivät ole toimineet. Ensi kerralla saan Heikiltä konkreettisia työkaluja tuohon miten pääsen yläpuolelle, enkä malta odottaa jo seuraavaa kertaa. Jojo-laihduttaja on jatkuvasti tasapainolaudalla eikä se ole sama asia kuin tuo paikka tuolla noiden yläpuolella. He joilla ei ole ongelmia painonhallinnan kanssa eivät ehkä ymmärrä sitä mieletöntä tuskaa mikä tulee siitä, että yrittää ja yrittää, eikä kuitenkaan saavuta tasapainoa ja onnea. Se on korkealentoa ja nopeaa edistymistä tai matalapainetta ja kilojen kertymistä.
Mun matkani on alkanut ja uskon, että tulen saavuttamaan tavoitteeni ja unelmani. En ole perillä vielä mutta haluan silti auttaa muitakin jojoilijoita löytämään tiensä tuonne yläpuolelle. Siksi kirjoitan näistä ja kaikki keskustelu on tervetullutta.
Mitä te olette mieltä? Tunnistaako joku itsensä siitä, että luisuu jompaan kumpaan kehään?
