Oli lauantai ja heräsin tähän näkymään. Edellisenä päivänä meillä oli ollut muuttotarkastus joka meni onnellisesti läpi ja me nukuttiin ilmapatjalla ensimmäinen yö tässä kodissa, meidän omassa talossa. Olo oli aivan absurdi ja kirjoitin postauksen: Oma koti kullan kallis.
Kun näiden kuvien muodossa palaan tuohon päivään tulee mieleen onnellisuuden lisäksi valtavia ahdistuksentunteita. Nautin taloprojektista kyllä, mutta silloin kun me rakennettiin meille syntyi samaan aikaan vauva ja kuten tiedätte hän oli kuitenkin jo perheen kolmas lapsi. Tekemistä siis riitti!
Olin uupunut pienen lapsen äiti koko talonrakentamisurakan ajan. En esimerkiksi jaksanut paneutua asioihin mihin tiesin että ehkä haluaisin. Yksi sellainen oli sähkösuunnitelma. Sisustusmielessä olisin halunnut perehtyä siihen perinpohjin ja tehdä hieman omaa makua olevia lisäyksiä mutta en vain jaksanut. Kerta toisensa jälkeen työnsin sen sokkeloisen paperin pois ja sanoin miehelle, että en tule edes sähkösuunnittelijan tapaamisen. ”Luovutin kaikki valtuudet” sen osalta miehelleni koska en vain jaksanut! Nyt jälkikäteen harmittelen että kun ei miehet ole miettineet missä roikkuu joulutähtiä ja mihin kaikkialle haluaisin sijoittaa pienen pöytävalaisimen.
Ei liene salaisuus että talonrakennusprojekti koettelee myös parisuhdetta. Vuosi sitten en olisi tällaista kehdannut ehkä edes kirjoittaa ja sitä tuskin tiedosti samalla tavalla mutta kyllä se stressinmäärä tuo ihmisestä esiin ne huonoimmat puolet. En varmasti ollut itsekään hilpeän rentoa seuraa mutta koska itseään ei voi tarkastella ulkopuolisen silmin, tyydyn toteamaan että perheen vanhin kaksilahkeinen ei kuulunut tuohon aikaan suosikkilistalleni. Riitely rahasta on kamalinta parisuhteessa mitä voi olla ja tietysti se rahasta jatkuva stressaaminen oli omiaan myrkyttämään ilmapiiriä. Toki hyviäkin hetkiä oli mutta hei, en väitä että olisi tanssittu ruusuilla myöskään. Kuvannee tilannetta että muuton jälkeen ensimmäisenä yönä kun lapset nukahtivat niin rutistin miestä lujaa, sanottiin että rakastan ja totesin, että me selvittiin tästä. Vaikka olemme vahvasti sitoutuneet toisiimme, oliko mielen sopukoissa ajatus että se ei ollut itsestäänselvyys?
Jälkikäteen on helppo viisastella ja mielikuvat muuttuvat myös vuosien saatossa. Sen minkä kokee ”suht helppona” muuttuukin vaikeaksi kun vuodet värittävät muistoja tai joku hetki jota ei ole osannut arvostaa saakin kultaiset reunat ja sitä alkaa glorifioimaan jos elämäntilanne muuttuu ja sen menettää. Ei se rakentaminen kamalaa ollut silloin eikä nytkään kun miettii. Ehkä se on se armollisuus jota vasta jälkikäteen haluaisi suoda itselleen ja läheisilleen. Mun profiilissa lukee ja on aina lukenut, että vaikeuksista huolimatta koen eläväni elämäni onnellisinta aikaa. Se on kyllä osuvasti oivallettu sillä olen aina samaa mieltä.
Ensimmäisenä yönä toivoin, että tästä ei tulisi vain kaunis talo jossa on perhe joka on stressaantunut ja ajautunut väsymyksessä kauas toisista. Toivoin että tästä tulisi koti joka täyttyy rakkaudella ja tulevilla ihanilla muistoilla, niin lapsille kuin meille vanhemmille. Ensimmäisen vuoden jälkeen, huomaan että näin onneksi on.
