Upea elämänmakuinen viikonloppu on takana. Olin kotona enkä tehnyt oikein mitään muuta kuin olin lasten kanssa ja availtiin terassin ovea joka hetki kun oli mahdollista. Piha alkaa sulamaan ja on niin mukavaa siirtyä viettämään aikaa sinne. En malta odottaa että tuo meidän kesäterassi on taas loistossaan mutta tosiaan haluaisin että mies öljyää sen ennen suurempaa stailaamista. Ruokavalio meni aivan reisille kun ajatuksissani niin vapauduin kaikista ruokarajoitteista. Kovin helposti se unohtuu se hyvän olon tavoittelu ja tein lettuja, söin suklaata, leipää ja leipää. Mulla on vielä pitkä matka tasapainoon jossa teen automaattisesti hyviä valintoja myös viikonloppuisin mutta sitä haluan opetella ilman paineita. Uskon että se on se tie pysyvään painonhallintaan.
Painoasioista ja ruokailuista höpöttäessä täytyy muistaa, että elämässä on niin paljon muutakin sisältöä eivätkä nuo asiat pyöri mun mielessäni ympärivuorokautisesti. Blogi on paikka jonne uskoudun mutta se ei tarkoita, että täällä käsitellyt pohdinnat täyttäisivät koko elämäni, etenkään tuon laihdutusteeman saralta mikä usein vilahtaa teksteissä. Pääosin elän aivan tavallista perheenäidin elämää, jonka arkea ihastuttaa omat lapset, aviomies sekä kaksi karvaista koiraa. Teen ruokaa, vaihdan vaippoja ja yritän siinä sivussa tehdä vähän töitä ja opintoja. Haaveilen siitä että valmistun, meillä olisi paikka josta bloggaisin tyyliin puolet vuodesta katselemalla järventyyntä tai merenrantaa ja siitä että ei oltaisi miehen kanssa molemmat niin väsyneitä.
Aivan tavallista elämää, juuri niin täydellistä iloineen ja suruineen. Siitä olen kiitollinen –vielä enemmän kuin suklaasta.
Hirmuisen nopeaa meni tämä viikko kun alkuviikosta oli vielä pääsiäispyhä. Yliopistoviikkokin jatkui vasta torstaina joten sitä ennen tuli tehtyä töitä ja tehtäviä kotoa. Kirjanpitoa ja kouluhommia eli pakkopullia oikein olan takaa. Tänään sain väännettyä vielä vaikka mitä roikkuvia asioita ja nyt on hyvä fiilis. Miten se palkitseekin aina kun saa jotain tehdyksi!
Ruokavalio, parempivointisuus ja liikunta-akselilla mulla on meneillään kapina. Olen ollut yli kolme kuukautta täysin maidottomalla ja gluteenittomalla ruokavaliolla, sillä halusin kokeilla auttaisiko se tiettyihin vaivoihini ja yleiseen vointiini. En sano että kokeilusta ei ole ollut mitään hyötyä sillä onhan siitä, mutta silti tulin pisteeseen jossa mun oli pakko irtisanoutua kaikista mua rajoittavista määreistä joiden mukaan hyvinvointi tulisi jostain ohjeesta. Haluan tehdä itse omat valintani ja yhtenä aamuna se oli takaisin sama kaurapuuro raejuustolla ja niinhän sitten söin sen. Olen noudattanut siis koko alkuvuoden Alku-valmennuksen ohjeista räätälöityä ruokavaliota tehden siitä itseni näköisen ja se on luonut hyvät puitteet terveelliselle pohjalle. Kuitenkin kaipasin tiettyjä asioita kuten spontaanimpi syöminen muualla kuin kotona, kotimaiset viljat sekä tietyt maitotuotteet arjessa. En tiedä siis viitsinkö sanoa enää että noudatan alkumaista ruokavaliota jos näitä tuotteita välillä vilahtaa ruokavaliossani. Näiden yhdistelmä tuntuu eniten Annan omalta elämäntavalta.
Haluan kuitenkin kertoa, että nimenomaan kaikki nämäkin päätökseni ovat osa tätä minun matkaani sinne pysyvään painonhallintaan. Ilman Alku-valmennusta en olisi tässä, että uskaltaisin tehdä näin sillä se nimenomaan on valmennus jonka tarkoitus on luoda tavasta syödä omannäköinen mutta antaa ohjeita mistä lähteä liikkeelle, niille joille päätökset ovat vaikeita. Olen saanut nimittäin Alku-tiimiltä myös henkisen puolen valmennusta joka tulee lisäksi palvelua myös teille. Olen ollut pilotoimassa hanketta, jossa Alku-valmennukseen lisätään henkilökohtainen ratkaisuvalmennus. Tämä sopii erinomaisesti esimerkiksi minunlaisilleni ihmisille, jotka tippuvat jossain vaiheessa kelkasta ja kiertävät ympyrää aloittamisen, lopettamisen ja uuden innon välillä. Oma ratkaisuvalmentajani onHeikki Harju ja häntä en voi kuin suositella. Minun missioni on lopettaa laihduttaminen ja olla pysyvästi normaalipainoinen. Sinne nimenomaan pyritään siis laihduttamatta 😀 Teen vain jo nyt ja tästä eteenpäin samoja valintoja kuin normaalipainoinen Anna tekee. Sinänsä Heikin selittämä visio ei tullut ihan uuteena sillä muistin että olen itsekin kirjoittanut saman oivalluksen aikaisemmin postauksessa nimeltä: Elä sellaista elämää tänään, mitä haluaisit elää huomenna. Hirmuisen hyviä pointteja puolentoista vuoden takaa.
Ihan hetki sitten julkaisemani kirjoitus Suomen suosituin jojolaihduttaja sai paljon vastakaikua. Oli lohdullista huomata että en olekaan yksin ja jokainen kommentti, yksityisviesti ja tykkäys on tuntunut hyvältä sillä on ihana jakaa tuntoja muiden kanssa herkästä asiasta. Nostan vilkkaasta kommenttiboksista yhden mielestäni viisaan viestin, sillä sen oli jättänyt ravitsemusterapeutti Anette Palssa, jonka ajatukset painonhallinnasta ovat mielestäni olleet blogin kommenteissa aina lohdullisen ymmärtäviä ja täynnä rakentavia neuvoja. Tässä Aneten kommentti:
”Niinpä, jos painonhallinta olisikin tiedosta kiinni :). Kuten ammattilaisena tiedät keho pistää laihtumista vastaan, aivot eivät tiedä minkä kokoisessa kehossa ovat kiinni, reagoivat vain hormoonien muutokseen (mm. leptiini). Se että laihtumisen jälkeen lihoo, ei yleensä ole kiinni itsekurista, vaan aivot yrittää pitää sut hengissä. Paino nousee, koska aina aiemmin ihmiskunnan historiassa laihtuminen on tarkoittanut nälänhätää tai muuta pula-aikaa ja kuoleman vaaraa. Aineenvaihdunnan muutokset nähdään tutkimuksissakin ja jokaisen laihtumisen jälkeen homma on aina vaan enemmän solmussa. Tutkimuksia on vähän, mutta kaikki ihan saman suuntaan: mitä kovempi laihdutus, se kovempi palautus. Ensimmäisillä kerroilla paino vielä laskee ja sitten jossa kohtaa huomataan, ettei painoa saa oikein millään alas. Tämä on biologiaa ja tämän takia olemme pysyneey hengissä. Tässä yltäkylläisyyden tilassa, ominaisuus ei ole enää tarpeen, mutta keholla menee aikaa tottua tilanteeseen.
Laihduttamisen lopettaminen ja itselle sopivan elämäntavan löytyäminen vie aikaa. Kun homma ei ole vaan pääkopasta ja omasta päättäväisyydestä kiinni, on sille annettava aikaa ja luotettava että oma tapa voida hyvin ja hallita painoa löytyy. Ammattilainenkin voi tarvita ammattilaista, se ei ole häpeä. Toisen kanssa asian pallottelu auttaa myös omien ajatusten jäsentelyyn. Lisäksi näkökulman muutos voi joskut tuoda ratkaisuja.
Olen tehnyt 15 vuotta ravitsemusterapeutin hommia ja nähnyt mitä laihduttaminen meille tekee ja siksi en oikeastaan ikinä ohjaa ihmistä laihduttamaan, lähinnä mietitään miten voidaan paremmin, miten arjessa homma voisi sujua. Monen kanssa lisätään syömistä, vähennetään treeniä ja lisätään lepoa ja unta :). Säästöliekki on yleinen tuttavuus vastaanotollani.
On hienoa, että tuot esille tätä laihduttamisen nurjapuolta, sillä tämä on on se tavallinen tarina. Laihduttamisen lopettaminen on vaikeaa kun kierre on tuttu, vaihtoehtoinen reitti ei ole selkeä, eikä lyhyt. Mutta se kannattaa, koska se voi tuottaa oikeasti tulosta.”
Näillä puhein kiitän tuhannesti Kukka Laaksoa ja Samia Sundvikia jotka näkivät sen, että tarvitsin enemmän tukea ja olen saanut matkalleni ratkaisuvalmentaja Heikki Harjun apua. Teen tällä hetkellä siis töitä täysin uudelta kantilta, että ymmärrän miksi en pääse sinne missä haluan olla. Miksi mä olen edelleen Too big to be me?! Se ihan tavallinen normaaliapainoinen Anna on tuolla sisällä ja se minä oikeasti olen. Haluan voida hyvin ja elää terveessä ja hyvinvoivassa kehossa pitkän elämän. Olen sen arvoinen ja minulla on lupa tavoitella sitä, vaikka olen yrittänyt ja kompastunut sen sata kertaa.
Heikki mun makkarissa eli ratkaisuvalmennusta Skypessä, taustalla piirroksia tavoitteen saavuttamisesta fläppitaululla ym.
Nyt käännähdän kullan kainaloon, ollaan vuokrattu video netistä ja ensi viikolla tapaan skypessä taas Heikkiä. Mun matkani on nyt tässä, ja toivon että en enää koskaan elämässäni tulee olemaan yhdelläkään dieetillä, valmennuksella, ruokavaliolla vaan elän juuri sellaista elämää tänään mitä haluaisin elää huomenna. Kiitos kun olette mukana mun matkallani.
Salikuvat tältä viikolta. Seurana maailman paras Sara <3.
Eilen illalla nettilehtiä lukiessani törmäsin uutiseen että Ylivieskan vanha 1700-luvulta peräisin oleva puukirkko palaa. Olin tyrmistynyt ja asia pyöri mielessäni yön ja aamulla palasin lukemaan aiheesta lisää. Oli pakko soittaa äidilleni kysyäkseni onko hän nähnyt uutisia ja kauhisteltiin asiaa yhdessä. Kaunis kulttuuriperintö oli kekäleinä vain yhden yön aikana.
Lapsena pääsin joskus äitini mukana hänen opiskelijoilleen järjestämille kirkko-ekskursioille, jossa esiteltiin Pohjois-Suomen kirkkoja ja niiden arkkitehtuuria. Sittemmin olen matkannut äidin mukana Italian varhaiskristillisten basilikoiden ja baptisterioiden perässä Roomasta Venetsiaan. Kirkot, niiden historia ja kauneus ovat papintyttärelle ja hänen tyttärelleen tärkeä asia, yhteinen kiinnostuksenkohde ja intohimo.
Mieleeni palautui myös Porvoon tuomiokirkon tuhopoltto joka syntyi 18-vuotiaan nuorukaisen humalaisen päähänpistona hieman vajaa kymmenen vuotta sitten. Siinä on hieno alku elämälle, kun niskassa on kuuden vuoden tuomio ja 4,3 miljoonan euron vahingonkorvaukset. Muutama minuutti sytyttämisen jälkeen lähetetty tekstiviesti Oho, taisin sytyttää kirkon on otsikkona myös Ilkka Malmbergin taannoin hienosti kirjoitetussa jutussa tapahtuneesta. Sen löydät tästä->.
On hyvin surullista että vanhaa kulttuuriperintöämme tuhotaan sillä Suomessa on jäljellä enää vähän vastaanvanlaisia kohteita. Tekojen taustalla on välinpitättömyyttä tai päinvastaisesti suurta vihaa uskontoa kohtaan. On vaikea ymmärtää motiiveja teoille jotka satuttavat ihmisiä paljon eivätkä ole mitenkään korjattavissa, sillä mikään ei tuo takaisin vanhaa. Historiaa tulisi varjella ja sydämeni itkee Ylivieskan puolesta. Oulun tytöltä suuret osanotot paikkakuntalaisille.
Oulun läänin kirkot, 1985
Sain tätä kirjoitusta varten äidiltäni, arkkitehtuurin historian ja korjaussuunnittelun professori Anna-Maija Ylimaulalta Oulun yliopistosta asiantuntijan lausunnon:
”Ylivieskan kirkko rakennettiin alkujaan vuonna 1786 ja piirustukset oli hyväksytty Ruotsin yli-intendentin virastossa pari vuotta aiemmin. Kirkon arkkitehtoninen pohjaratkaisu on lähes tasavartinen risti, jonka poikkisakarat ovat pääosan levyiset mutta lyhyemmät. Torni sijaitsi kirkon keskellä kunnes se vuoden 1892 korjauksessa purettiin ja kirkon länsipäätyyn rakennettiin kellotapuli. Näin silloinen läänin rakennuskonttorin esimies Julius Basilier muutti oleellisesti kirkon alkuperäissuunnitelmaa. Katteena on aumakatto. Kirkkoon asennettiin sammutusputkisto, sähkölämmitys, palo- ja murtohälytys sekä ilmastointilaitteet 1980-luvun korjauksissa. Lauantain palo osoitti, että kuivasammutusjärjestelmän syöttöputkiston sijoitus oli virheellinen. Kirkon korjauksien yhteydessä seurakunnat joutuvat pohtimaan sammutusjärjestelmän valintaa, joka on ongelmallinen päädyttiinpä sitten mihin tahansa nykyisin tarjolla olevista vaihtoehdoista.
Ylivieskan kirkon palo muistuttaa Haapaveden tilannetta kun vanha vuonna 1784 valmistunut kirkko paloi tuhopolton seurauksena vuonna 1981. Tilalle saatiin moderni kirkko- ja seurakuntakeskus kolme vuotta myöhemmin.
Suomalaiset puukirkot ovat merkittävä osa kansallista kulttuuriperintöämme, jonka kunnioittaminen ja säilyttäminen tulisi olla kaikkien intresseissä. Kuten kaikki vanhat rakennukset, ne lahjoittavat meille palan historiaa, ja siitä lahjasta
voisimme olla kiitollisia.”
Ilta-Sanomien sivuille on koottu kuva-artikkeli Totaalinen tuho, josta voi käydä katsomassa tuoreita kuvia. Lukijan video palavan kellotapuolin sortumisesta on kertakaikkisen järkyttävä. Sinne meni 230-vuotias kaunis kirkkovanhus, niin surullista ja mikä onnettominta, täysin korvaamatonta.
