Mulla on mehut ihan loppu tästä viikosta. Mulla oli torstaina fysiikka 2 -kurssin tentti ja olin jännittänyt sitä melkeinpä kaksi edellistä viikkoa. Laskeminen ei oo mun vahvin laji ja kun olin selvinnyt ykköskurssista niin samantien jatkoin toiselle pakolliselle kurssille. No, torstaina oli sitten tämän 2.kurssin tentti ja sain tietää tuloksenkin samana päivänä, sillä jos halusi että opettaja tarkastaa oman paperin heti, niin sai jäädä odottelemaan tuloksia. Arvaatteko miten kävi? Meikämamma pääsi kurssin läpi, kunnioitettavalla arvosanalla 1 (arvostelu 1-5 eli mulla huonoin mahdollinen) 😀 Pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri askel meikäläiselle sillä nyt olen kuitannut meidän tutkintoon kuuluvat fysiikan kurssit, joita olin vältellyt vuosia. Jos saan mun yhden sivuaineen sisällytettyä tutkintoon mikä on tarkoitus niin mulla on nyt plakkarissa 137 opintopistettä. Vaikuttaa siis siltä että saan ensi vuonna tehtyä kandidaatintutkinnon (180op) loppuun! Tosin mulla tulee kyllä kauheasti ylimääräisiä pisteitä kun oon käynyt kaikkia muitakin kuin pakollisia kursseja. Sen vuoksi ja kurssien aikataulujen takia mulla menee ainakin vuosi vielä.
Kouluhommat siis edistyvät ja oon ollut siitä erityisen innoissani. Oli paras päätös ikinä, tuo että palasin koulunpenkille vaikka jännitti onnistuisiko se ollenkaan kun pienin on vielä pieni. Oon saanut niin paljon sisältöä elämään kodin ulkopuolella ja nimenomaan sitä omaa tekemistä ja aivotyötä. Kotonakin on ollut ihanaa, varsinkin kun mieleeni pujahti tällä viikolla aivan ihmeellisiä ajatuksia…
Tiistaina nimittäin mun mies lähti käymään päiväseltään Porissa Linnean kanssa, isopapan syntymäpäivillä. He ajoivat sinne autolla yhdessä muiden sukulaisten kanssa ja minä jäin kotiin poikien kanssa. Illalla kun oltiin jo sängyssä ja otin molemmat kainaloon niin mietin ovatkohan reissulaiset kohta kotona. Jostain syystä mulle tuli ajatus, että mitä jos jotain sattuu ja he eivätkään pääsisi kotiin? Mun mielessä pyöri filmi varmaan sadasosasekunneissa mitä elämä olisi ilman miestä ja tyttöä. Miten minä pärjäisin poikien kanssa, miten talo tuntuisi tyhjältä, miten voisin enää ikinä kirjoittaa mistään mitään blogiin ja miten kaikki elämä ja toivo loppuisi vaikka varmasti poikien vuoksi olisi pakko jatkaa. Mietin olinko sanonut tarpeeksi paljon että rakastan ja tunsin ahdistusta kaikista hetkistä kun olen miettinyt miten keskimmäinen on jäänyt huomiotta. Linnean kohdalla aina välillä murehdin sitä, miten vaikeaa on jäädä erityisen esikoisen ja pienimmän kuopuksen väliin hakemaan huomiota. Äitinä sitä taistelee välillä riittämättömyydentunteen kanssa vaikka varmasti yrittää parhaansa. Omatunto suitsuttaa hiljaa korvaan ja muistuttaa mikä on vanhempana tärkeintä. ”Ole läsnä, kuuntele ja rakasta” se sanoo, ihan aiheesta kylläkin tässä maailmassa jossa on aina kiire.
Mun oli pakko tarttua puhelimeen ja soittaa miehelle, senkin uhalla että kainalossa nukkuva Amos herää. Olivat matkalla ja kaikki oli kunnossa. Puolen tunnin kuluttua koirat alkoivat räksyttää, ovi kävi ja reissaajat kotiutuivat. Koko talo tietysti heräsi vaikka kello oli pian jo puolenyön. Nukutuspuuhat alkoivat alusta mutta mua ei haitannut. Kaikki olivat kotona ja se nopea ajatus, oli vain ajatus eikä todellisuutta.
Tällä viikolla oli muuten jenkeissä thanksgiving eli kiitospäivä. Aika hauska sattuma, sillä juuri torstaina olin kiitollinen aikalailla kaikesta. Illalla lasten serkut oliva täällä leikkimässä ja myös kaukana reissussa ollut siskoni pääsi turvallisesti kotiin.
Kuvien riisipuuro on Valion uuniriisipuuro-reseptillä, tosin 1dl maitoa enemmän kuin ohjeessa. Mulla ei tullut edes kuorta kun sekoitin välillä. Oon tehnyt tätä jo pari kertaa uunissa ja on kyllä helppo. Suosittelen!
UUNIRIISIPUURO
1,6l täysmaitoa
2 3/4dl puuroriisiä
1tl suolaa
Voitele vuoka ja sekoita ainekset vuokaan. Anna hautua 175 asteessa (minä tiputin alun jälkeen 150°) 1h 20min. Sekoita muutaman kerran välillä. Nosta vuoka uunista ja anna vetäytyä 10min. Tarjoa kanelin ja sokerin tai luumusoseen kanssa.
Onko teille koskaan tulvinut tuollaisia ajatuksia, että jotain sattuu läheisillenne? Pelottava ja ahdistava tunne. Mulla tuli hetkessä itku kun ehdin edes ajatella mitä elämä olisi ilman osaa perheestä. Enpä taitaisi kestää reissutyöläisen puolisona 🙂
